Aikuisten oikea twiittisota

Twitterissä pyörivä keskustelu Maria Veitolan ja Jari Sarasvuon välillä, ympärillä, yhteydessä ja sivusta seuraten on hämmästyttävää. Keskustelulla ei ole enää (jos alunperinkään) mitään tekemistä varsinaisen aiheen kanssa, vaan se on muuttunut lapselliseksi inttämiseksi ja pätemisen tarpeeksi. 

En tiedä toimiko kiihokkeena se, että keskustelun laittoivat alkuun kaksi TV-journalismin ammattilaista, kaksi julkkista vai kaksi typerystä. On vaikea ymmärtää että pari nokittelevaa twiittiä sai aikaan tuhansia mielipiteitä ja ns. perinteisten medioiden seksivau-tyylisiä otsikointeja.

Mihin tällaiset ja tuhannet muut samankaltaiset keskustelut meitä sitten vievät? Somen etiketti on meille vielä hieman epäselvää, koska sen todellisia vaikutuksia on vaikea arvioida. Jos henkilö twiittaa yksityishenkilönä, joutuuko tai tarvitseeko hänen ottaa vastuu myös yrityksensä, puolueensa, työnantajansa tai aatteensa puolesta? Voiko vastuun jättää kuulijan korviin?

Sosiaalisessa mediassa sana on vapaa ja kannatan sitä. Palautteen antamisen ja vastaanottamisen kannalta pelikenttä on muuttunut ja hyvä niin. Sosiaalinen media mahdollistaa monia asioita, jotka aiemmin eivät ole olleet mahdollisia, mutta mielestäni se tuo myös suuria vastuita siellä vaikuttaville. On selvää että jos Twitterissä tai missä tahansa somen kanavassa samaisen keskustelun olisi avannut kaksi tuntematonta pulliaista, vaikutus olisi ollut aivan toinen – eli minimaalinen. Itse arvostan sitä että mielipiteellä on kasvot tai ainakin nimi, joten tässä yhteydessä pisteet rohkeudesta molemmille osapuolille Veitola&Sarasvuo.

Mitä tähän sitten sanoo meidän nuorisomme?

Helmikuussa 2014 julkaistun Nuorisobarometrin mukaan joka viides Suomessa asuva nuori katsoo, ettei ole olemassa mitään sellaista asiaa, jonka puolesta haluaisi vaikuttaa yhteiskuntaan. Tutkimuksen mukaan nuoret kuitenkin kokevat palautteen antamisen tärkeimmäksi vaikutusmuodoksi ja se koetaan tärkeämmäksi kuin esim. ostopäätöksillä vaikuttaminen.

Hieman yllättäen sosiaalista mediaa ei sen sijaan nähdä vaikuttamisen areenana, ainakaan kovin tehokkaana sellaisena. Näyttää siis siltä, ettei sosiaalinen media yksinään riitä uudistamaan järjestelmää, ellei samalla muuteta osallistumisen kulttuurin muita rakenteita. Erilaiset uudet toimintatavat ovat tarpeen, mutta on myös mietittävä niiden vaikuttavuutta ja sitä, miten ne ilmenevät nuorille. Nuorisobarometri 2014.

Journalismi ei ole kuollut ja vastoin useita totuuden pasuunoita en usko sen kuolevankaan. Journalismi on myös sosiaalista mediaa. Some ei kuitenkaan ole tasapuolinen, eivätkä kaikki ihmiset ole medioita. Kaikilla somessa olevilla on ääni, toisilla se vaan on kuuluvampi kuin toisilla. Volyymiin toki voi itse vaikuttaa olemalla aktiivinen, osallistuva, fiksu, äänekäs, ennestään julkkis tai muualla hyvin verkostoitunut. Tai sitten maksamalla.

Kirjoittaja Piia Aro

Vastuu on kannettava. Sosiaalinen media ei ole sisältö, se on kanava. Annammeko me sille suuremman painoarvon kuin mitä sillä todellisuudessa on? Nuorisomme ei ole tyhmää. Ehkä he osaavat tulevaisuudessa käyttää sosiaalista mediaa fiksummin kuin me osaamme nyt.


Opinator pähkinänkuoressa

Palautetta kerätään mutta osataanko käyttää?

Kirjoittaja Piia Aro

Tietoa on saatavilla. Ja paljon. Tietoähkystä on puhuttu jo pitkään, mutta tänä päivänä ja tässä ajassa voidaan puhua todellisesta joulun-ajan-ylisyönnin-pidelkää-vatsaani-ähkystä.

Tiedon määrää lasketaan nyt zettoina, mikä tarkoittaa miljardia teraa, mikä tarkoittaa niin suuria lukuja, että pieni ihminen häkeltyy. Wikipedian mukaan vuonna 2013 internetissä on tietoa noin 4 zettatavua, eli 4 000 000 000 000 000 000 000 tavua. Yhden tavun koko taas on kahdenksan bittiä...

EMC Digital Universen arvion mukaan tiedon määrä kasvaa vuodessa 75 % ja kaikesta tästä digitaalisen informaation määrästä peräti 68 % on kuluttajien itsensä tuottamaa; TVn katselua, sosiaalisessa mediassa viestintää, kuvien ja videoiden lähettämistä internetin kautta jne.

Tietoa siis on ja sitä kerätään jatkuvasti. Yrityksistä 95 % sanoo keräävänsä tietoa myös asiakaskokemuksista ja henkilökokemuksista. Mutta entäs sitten siitä eteenpäin? Mitä kaikella sillä tiedolla tehdään? Siinäpä se, sano peräkylän pekka.

Yrityksistä 50 % sanoo kommunikoivansa tätä tietoa eteenpäin ja vain 10 % tunnustaa toimivansa palautteen pohjalta. (Lähde: Gartner Group) Se on hälyttävän vähän! Jos palautetta kerätään vain keräämisen vuoksi, se on kutakuinkin turhaa tai ainakin resurssien hukkaamista. Ei ole mitään järkeä tehdä valtavia asiakastyytyväisyyskyselyitä, jos ei jo etukäteen yrityksessä sovita, että mitä saadulla palautteella tehdään, kuka sen käsittelee ja kenen vastuulle eri osa-alueet kuuluvat.

Jos palautteita ei ohjata oikeille tahoille, ne jäävät yleensä pyörimään ei-kenenkään-alueelle ja arvokas tieto unohtuu, hukkuu ja jää käsittelemättä. Jos asiakas ei koe saavansa mitään vastinetta (edes kiitosta) antamastaan ajasta vastatessaan kyselyyn, on samaa asiakasta entistä vaikeampi saada vastaamaan uudelleen. Ja uudelleenhan hänet halutaan vastaamaan, sillä suhteista halutaan pitää kiinni ja tuotteita tai palveluita jatkuvasti kehittää, eikö? Ainakin juhlapuheissa halutaan.